Rukoile sinä ja anna Jumalan murehtia
On eräs vanha tarina miehestä, hänen pojastaan ja aasista. Mies oli päättänyt mennä myymään aasinsa markkinoille, joten hän lähti matkaan poikansa kanssa. He kulkivat kylien ja peltojen halki, mies, poika ja aasi rinnakkain.
Vähän matkaa kuljettuaan he kohtasivat joukon ihmisiä. Nämä naureskelivat: ”Onpa siinä typerä pari. Heillä on aasi, mutta kumpikaan ei edes ratsasta!” Mies ja poika katsoivat toisiaan. Ehkä siinä oli jotain perää. Niinpä isä nosti pojan aasin selkään.
Pian vastaan tuli uusia kulkijoita. ”Katsokaa nyt tuota nykynuorisoa! Poika vain istuu mukavasti aasin selässä ja antaa vanhan isänsä kävellä!” Poikaa nolotti, joten hän tuli alas ja isä nousi ratsaille. Mutta kohta joku paheksui taas: ”Mikä isä tuollainen on? Itse ratsastaa ja antaa lapsensa kävellä!” Niinpä he nousivat molemmat aasin selkään. Eivätkä he ehtineet pitkälle, kun joku huudahti: ”Eläinparkaa! Kaksi ihmistä yhden aasin selässä!”
Nyt mies ja poika eivät enää tienneet, mitä tehdä. Mitä tahansa he tekivät, aina joku tiesi paremmin. Lopulta he päätyivät ainoaan ratkaisuun, jota kukaan ei ollut vielä arvostellut: he nostivat aasin harteilleen ja lähtivät itse kantamaan sitä kohti markkinoita.
Mistä tarina kertoo? Ehkä siitä, ettei kannata kuunnella jokaista neuvoa. Mutta itse kuulen noissa ohikulkevissa arvostelijoissa myös oman mieleni. Tee tuo. Muista tämä. Vastaa tuohon. Hoida tämä heti. Kaikki vaatii huomiota, ja vähitellen on vaikea enää erottaa, mikä oikeastaan on tärkeää. Tai mikä on hyvä idea ja mikä huono.
Kuulostaako tämä tutulta? Menet keittiöön hakemaan lasillisen vettä. Huomaat tiskit ja alat täyttää konetta. Sitten muistat sähköpostin, otat puhelimen ja huomaat samalla viestin, johon pitäisi vastata. Kymmenen minuutin päästä seisot toisessa huoneessa ja muistat, että olit menossa juomaan vettä.
Eivätkö tiskit tai viestit ole tärkeitä? Tietenkin ovat, mutta vesi on vielä tärkeämpää.
Samalla tavalla elämässä monet pienet mutta kiireelliset asiat voivat vallata koko huomion. Tekemätön työ, vastaamaton viesti, jonkun ihmisen kommentti tai huomisen murhe alkaa näyttää valtavalta. Huoli kaventaa näkökenttää ja vääristää helposti asioiden mittasuhteita. Silloin juuri se, mikä huutaa kovimmin, alkaa tuntua tärkeimmältä, vaikka näin ei ole.
Jeesus puhuu elävästä vedestä. Hän sanoo myös: ”Tulkaa minun luokseni. Minä annan teille levon.” Ehkä juuri sitä me tarvitsemme kaiken hälyn keskellä: paikkaa, jossa voi hetkeksi lakata juoksemasta kaikkien vaatimusten perässä ja muistaa, mikä oikeastaan kantaa.
Augustinus kirjoitti, että sydämemme on levoton, kunnes se löytää levon Jumalassa. Luther puolestaan neuvoi huolestunutta vaimoaan: ”Rukoile sinä ja anna Jumalan murehtia.” Se on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty.
Mikä voisi auttaa? Rukous. Se ei ole parhaimmillaan vielä yksi tehtävä muiden tehtävien päälle, vaan paikka, jossa päivän asiat voivat jälleen saada oikeat mittasuhteensa. Tärkeät asiat saavat taas olla tärkeitä ja pikkuasiat pikkuasioita.
Kaikki ei tule koskaan valmiiksi. Aina jää vastaamaton viesti, tekemätön työ tai huomisen murhe. Siksi ei ehkä kannata odottaa päivää, jolloin kiire vihdoin loppuu ja on sopiva hetki pysähtyä. Sellaista päivää ei tule.
Parempi kysymys on, milloin minä pysähdyn. Milloin juon sen veden, jota lähdin hakemaan? Milloin palaan Jumalan luo ja muistan taas, mikä on tärkeää?
Jeesus ei sano: hoida ensin kaikki kuntoon. Hän sanoo: tule.
Voisiko se hetki olla nyt?